Päivänä muutamana tein silakkaruokaa uunissa. Samantyyppistä ruokaa olen tehnyt monesti ennenkin eri kaloista, mutta tällä kertaa ruoka onnistui yli odotusten. Virikkeen sain jonkun kauppaketjun lehdestä.
Kun on laittanut ruokaa kohta kolmekymmentä vuotta* silloin tällöin ja parikymmentä vuotta lähes päivittäin, reseptejä on edelleen kiva selailla, mutta niihin alkaa suhtautua näsäviisaasti. Tiedättehän, "kyllä minäkin tuollaista osaan säveltää". Pitkästä kokemuksesta huolimatta ruokien säveltäminen onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Jos olisi fiksu, kirjoittaisi ylös, mitä teki niinä kertoina, kun tulos oli paremmasta päästä. Ja niinpä ajattelin nyt kerrankin tehdä.
Silakat tulivat pakkasesta ja olivat vielä vähän kohmeessa, mutta eipä tuo haitannut. Levitin ne voideltuun matalaan uunivuokaan ja ripottelin päälle maldon-suolaa, mustapippuria ja puolen sitruunan mehun. Seuraavaksi ladoin vuokaan makean sipulin (punasipuli olisi myös sopinut makuihin) ja muutaman pienen kotimaisen valkosipulinkynnen siivutettuina. Sipulien päälle heittelin kolme isoa kypsää tomaattia niin ikään siivuina, pari kourallista kalamata-oliiveja, kunnon ropsauksen Provençen yrttejä ja yhden spelttipaahtoleipäviipaleen, jonka olin paahtanut ja leikellyt pienenpieniksi kuutioiksi. Silppusin joukkoon muutaman aurinkokuivatun tomaatin viipaleen, ja komeuden kruunuksi murustin 200 grammaa kunnon fetajuustoa. Paistoin 225 asteessa 20 minuuttia.
300 grammasta silakkafileitä tulee sopiva annos kahdelle-kolmelle tai vaikka neljällekin - riippuu lisukkeiden määrästä. Meillä sattui olemaan aivan ihania suoraan viljelijältä ostettuja luomuperunoita, joten tarjosin niitä ruoan kylkiäiseksi. Ruoassa leijaili kuitenkin niin lämmin välimerellinen henki, että sen seuraksi riittäisi myös hyvä leipä ja salaatti.
Ja sitten me ryypättiin - pikkuisen chardonnayta ruokajuomaksi nääs.
*) Olin vuorotyöläisen kotitöistä kiinnostunut esikoistytär, niin että miksi en olisi aloittanut aikaisin? 5-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran yksin kaupassa, 8-vuotiaana leivoin ensimmäisen kakkuni alusta loppuun itse, ja sitä rataa.
31.8.06
29.8.06
Mitä? Onko hän töissä sikalassa?
Kata kiinnitti huomiota sivupalkkiin, jossa kerron, että työkseni toimitan ja tiedotan. Hän viestitti näin: "Jos ei ole liian henk.koht, niin kysyisin että mitä? Ja pääkysymys: Pidätkö työstäsi? Menetkö sinne innolla? Haluaisitko vaihtaa alaa, vai oletko tyytyväinen?"
Työskentelen järjestössä, jossa toimitan yhtä lehteä ja kaksia verkkosivuja. Olen taittava toimitussihteeri (huom! kaksi teetä), lisäksi kirjoitan juttuja ja hätätilassa kuvaankin. Jos joskus aikaa jää, olen tiedotustiimimme suorittavassa päässä. Suomeksi: kirjoitan ja lähetän lehdistötiedotteita muutaman kerran vuodessa.
Leijonanosan työajastani (99 % siitä, mitä bloggaamiselta jää yli) täyttää toimitussihteerin homma, ja ammatti-identiteettini on toimitussihteerin. Suomeksi: jos joku normaalissa keskustelussa kysyy, mitä teen, vastaan "olen toimitussihteeri", ja jos hakisin uutta työpaikkaa, pyrkisin ensisijaisesti toimitussihteerin töihin.
Toisaalta tunnen yhteenkuuluvuutta järjestöalaan - en haluaisi olla töissä kasvottomassa firmassa, jonka ainoa tavoite on omistajien pankkitilin kartuttaminen. Yhtälö on hieman roplemaattinen, koska "järjestölehteä" ja "kunnianhimoista journalismia" ei ole kovin usein nähty samassa lauseessa. Minun mielestäni nykyisessä työssäni pystyn kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään nämä kaksi (kukas se kissan hännän nostaa jne.).
Täytyy sanoa, että pidän työstäni. Pidän siitä, että se on itsenäistä ja monipuolista ja että siinä on äärimmäisen vähän samana toistuvia rutiineja. Rakastan deadlineja, koska olen sen verran laiska, että muuten minun on hankala motivoida itseäni töihin. Sen jälkeen, kun olen saanut lehden painoon, en enää suo sille ajatustakaan, mutta silti minusta on periaatteessa erittäin palkitsevaa, että työn tuotosta voi pidellä käsissään (sitä paitsi pidän painotuoreen tuoksusta). Hienoa on myös lehtityöhön väistämättä kuuluva projektiluonteisuus: yhtä numeroa tehdään sen aikaa kuin tehdään, ja sitten siirrytään taas uuteen, eikä yhtä ja samaa hommaa tarvitse vatvoa kuukausi- tai vuositolkulla.
Kun kerran töissä on pakko käydä, niin oikein mielelläni käyn siellä missä käyn.
Täytyy kuitenkin myös sanoa, että ainoa syy töissä käymiseen on palkka. Jos voittaisin lotossa, sanoisin työkavereille, että hasta la vista, voin tulla joskus käymään ja tuoda pullaa, mutta noin muuten meikäläinen ei enää tähän läävään jää. Olisi sitä muutakin tekemistä.
Työskentelen järjestössä, jossa toimitan yhtä lehteä ja kaksia verkkosivuja. Olen taittava toimitussihteeri (huom! kaksi teetä), lisäksi kirjoitan juttuja ja hätätilassa kuvaankin. Jos joskus aikaa jää, olen tiedotustiimimme suorittavassa päässä. Suomeksi: kirjoitan ja lähetän lehdistötiedotteita muutaman kerran vuodessa.
Leijonanosan työajastani (99 % siitä, mitä bloggaamiselta jää yli) täyttää toimitussihteerin homma, ja ammatti-identiteettini on toimitussihteerin. Suomeksi: jos joku normaalissa keskustelussa kysyy, mitä teen, vastaan "olen toimitussihteeri", ja jos hakisin uutta työpaikkaa, pyrkisin ensisijaisesti toimitussihteerin töihin.
Toisaalta tunnen yhteenkuuluvuutta järjestöalaan - en haluaisi olla töissä kasvottomassa firmassa, jonka ainoa tavoite on omistajien pankkitilin kartuttaminen. Yhtälö on hieman roplemaattinen, koska "järjestölehteä" ja "kunnianhimoista journalismia" ei ole kovin usein nähty samassa lauseessa. Minun mielestäni nykyisessä työssäni pystyn kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään nämä kaksi (kukas se kissan hännän nostaa jne.).
Täytyy sanoa, että pidän työstäni. Pidän siitä, että se on itsenäistä ja monipuolista ja että siinä on äärimmäisen vähän samana toistuvia rutiineja. Rakastan deadlineja, koska olen sen verran laiska, että muuten minun on hankala motivoida itseäni töihin. Sen jälkeen, kun olen saanut lehden painoon, en enää suo sille ajatustakaan, mutta silti minusta on periaatteessa erittäin palkitsevaa, että työn tuotosta voi pidellä käsissään (sitä paitsi pidän painotuoreen tuoksusta). Hienoa on myös lehtityöhön väistämättä kuuluva projektiluonteisuus: yhtä numeroa tehdään sen aikaa kuin tehdään, ja sitten siirrytään taas uuteen, eikä yhtä ja samaa hommaa tarvitse vatvoa kuukausi- tai vuositolkulla.
Kun kerran töissä on pakko käydä, niin oikein mielelläni käyn siellä missä käyn.
Täytyy kuitenkin myös sanoa, että ainoa syy töissä käymiseen on palkka. Jos voittaisin lotossa, sanoisin työkavereille, että hasta la vista, voin tulla joskus käymään ja tuoda pullaa, mutta noin muuten meikäläinen ei enää tähän läävään jää. Olisi sitä muutakin tekemistä.
28.8.06
Everybody hurts
Ylimalan -t kysyi: Miten suhtaudut siihen, että joku loukkaa sinua? Entä kiitoksiin?
Kummallista kyllä pystyn ihan lonkalta kertomaan, miten suhtaudun kiitoksiin: vähättelevästi. Tykkään kehuista - kukapa ei - mutta en oikein jaksa kuunnella niitä. Sen sijaan vaatii miettimistä, ennen kuin miellän, miten suhtaudun loukkauksiin.
En loukkaannu kovin helposti, tai ainakin kuvittelen niin. Erityisesti sanallisia loukkauksia minulle on vaikea saada menemään perille asti, missä ne satuttaisivat. Sanojen ainoa ikävä puoli on se, että ne jäävät muistiini pyörimään. Voin kertailla niitä mielessäni loputtomiin, jos haluan ja vaikka en haluaisikaan. Noin muuten sanat ovat kevyitä ja ulkokohtaisia. Niihin voi tarttua, ne voi analysoida puhki, ja niistä voi jopa ottaa opikseen.
Teot ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, mutta siitä huolimatta luotan niihin enemmän kuin sanoihin. Jos minua haluaa loukata oikein verisesti, loukkaus kannattaa suorittaa teoin.
Tavalliset arkipäivän epäreiluudet saavat minut tulistumaan nopeasti ja leppymään yhtä nopeasti. Mutta kun todella tunnen itseni maksaa, pernaa ja munuaisia myöten loukatuksi, reagoin aivan toisella tavalla: Menen kokonaan lukkoon. Käperryn haavoittuneiden sisäelinteni ympärille, enkä pysty aluksi tekemään mitään. Hetken päästä pystyn kävelemään, ja sitten kävelenkin vaikka maratonin, jos aikaa ja tietä vain riittää. Todennäköisesti samalla itken hieman - en ole ihan varma, koska itsetutkiskelu jää noina hetkinä taka-alalle.
Tämän valossa on varmaan hyväkin, että en loukkaannu kovin usein enkä kovin helposti.
Loppujen lopuksi olen sitten kuitenkin niin pirullisen tasapuolinen ja ärsyttävän lahjomaton, että alan pohtia, mitä loukkauksen takana on. Jos tuntuu, että asia on selvitettävissä, pyrin sen selvittämään. Jos taas päädyn siihen, että asiaa on turha vatvoa, käännän sille selkäni ja jatkan eteenpäin. En unohda, mutta en myöskään muistele pahalla. Toistaiseksi homma on toiminut, mutta ehkä vielä joskus terapeutin sohvalla kaikki kärsityt vääryydet hyppivät silmille. Mene tiedä.
-t:lle kiitokset visaisesta kysymyksestä, joka herätti henkiin kaikki vanhat viisaudet. Päällimmäisinä mieleeni tulevat "tunne itsesi" ja "tieto lisää tuskaa". Välillä tämmöisiä on hyödyllistä pohtia. Suosittelen!
Kummallista kyllä pystyn ihan lonkalta kertomaan, miten suhtaudun kiitoksiin: vähättelevästi. Tykkään kehuista - kukapa ei - mutta en oikein jaksa kuunnella niitä. Sen sijaan vaatii miettimistä, ennen kuin miellän, miten suhtaudun loukkauksiin.
En loukkaannu kovin helposti, tai ainakin kuvittelen niin. Erityisesti sanallisia loukkauksia minulle on vaikea saada menemään perille asti, missä ne satuttaisivat. Sanojen ainoa ikävä puoli on se, että ne jäävät muistiini pyörimään. Voin kertailla niitä mielessäni loputtomiin, jos haluan ja vaikka en haluaisikaan. Noin muuten sanat ovat kevyitä ja ulkokohtaisia. Niihin voi tarttua, ne voi analysoida puhki, ja niistä voi jopa ottaa opikseen.
Teot ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, mutta siitä huolimatta luotan niihin enemmän kuin sanoihin. Jos minua haluaa loukata oikein verisesti, loukkaus kannattaa suorittaa teoin.
Tavalliset arkipäivän epäreiluudet saavat minut tulistumaan nopeasti ja leppymään yhtä nopeasti. Mutta kun todella tunnen itseni maksaa, pernaa ja munuaisia myöten loukatuksi, reagoin aivan toisella tavalla: Menen kokonaan lukkoon. Käperryn haavoittuneiden sisäelinteni ympärille, enkä pysty aluksi tekemään mitään. Hetken päästä pystyn kävelemään, ja sitten kävelenkin vaikka maratonin, jos aikaa ja tietä vain riittää. Todennäköisesti samalla itken hieman - en ole ihan varma, koska itsetutkiskelu jää noina hetkinä taka-alalle.
Tämän valossa on varmaan hyväkin, että en loukkaannu kovin usein enkä kovin helposti.
Loppujen lopuksi olen sitten kuitenkin niin pirullisen tasapuolinen ja ärsyttävän lahjomaton, että alan pohtia, mitä loukkauksen takana on. Jos tuntuu, että asia on selvitettävissä, pyrin sen selvittämään. Jos taas päädyn siihen, että asiaa on turha vatvoa, käännän sille selkäni ja jatkan eteenpäin. En unohda, mutta en myöskään muistele pahalla. Toistaiseksi homma on toiminut, mutta ehkä vielä joskus terapeutin sohvalla kaikki kärsityt vääryydet hyppivät silmille. Mene tiedä.
-t:lle kiitokset visaisesta kysymyksestä, joka herätti henkiin kaikki vanhat viisaudet. Päällimmäisinä mieleeni tulevat "tunne itsesi" ja "tieto lisää tuskaa". Välillä tämmöisiä on hyödyllistä pohtia. Suosittelen!
25.8.06
Vastaan ensin kysymyxiin
Minulle esitettiin joitakin kinkkisiä kysymyksiä, mutta itsehän niitä pyysin (ks. alla). Lisääkin saa edelleen kysyä. Suosittelen kysymysten keräämistä kaikille, jotka eivät muuten tunnu keksivän kirjoitusaiheita.
Ja sitten asiaan!
Elma ja Ohari pistivät toistaiseksi tiukimman: Koska nähdään? Näyttäisi siltä, että piakkoin ja syyspimeillä viimeistään olisi salatapaamisen aika. Ensin pitäisi ratkaista kaupunkipoliittinen ongelma: meille vai teille? Vai jonnekin sille välille?
-t:n ja Katan kysymyksiin vastaan myöhemmin. Mahdollisimman pian. Lupaan!
Piilomajan emäntä halusi tietää,
- kahvi vai tee??
- kissa vai koira??
- musta vai valkoinen??
Periaatteiden ytimiin mennään* ... Nyt pitää olla tarkkana, ettei kukaan suutu. Kaikilta tee-, kissa- ja valkokaulusihmisiltä pyydän jo etukäteen anteeksi, ei minulla ole mitään teidän valintojanne vastaan! Hupsheijaa, paljastin jo vastaukseni, mutta lavennanpa vielä hiukan.
Kahvi on intohimoni, mutta arkipäiväisissä tilanteissa valitsen useammin teen. Juon teetä työpaikan kahvipöydässä, kokouksissa yms. tilaisuuksissa ja illalla kotona. Syynä on se, että monessa paikassa tarjotaan kamalan pahaa kahvia; mieluummin sitten vaikka juon laihaa ja mautonta teetä. Illalla kotona taas juon rooibusta tai muita yrttijuomia, joiksi tarpeen vaatiessa lasketaan myös viini ja olut. Hyvään kahviin olen surkeasti addiktoitunut, en pääse aamuisin minnekään, ennen kuin olen ryystänyt sitä pari - kolme mukillista. Niin ja ruoka ilman espressoa on kuin i ilman pistettä - ihan kelpo mutta jotain siitä puuttuu.
Kissoille olen valitettavasti allerginen, ja siksi emme oikein ymmärrä toisiamme. Pystyn olemaan samassa tilassa kissan kanssa, kunhan otan antihistamiinia enkä koske kissaan (ja tämä on jo suuri parannus muutaman vuoden takaisesta tilanteesta). Sen sijaan koirille en ole ollenkaan allerginen, voin rapsutella niitä vaikka päivät pääskytysten.
Viimeiseen kysymykseen vastaan: musta. Tämä ei ole mikään rotu- vaan pikemminkin t-paitakannanotto. Käytän paljon mustia vaatteita, valkoisia en ollenkaan. Selitykseksi riittänee, että en ole siisti ihminen, ja kaiken lisäksi olen allerginen kloriitille.
*) Kuten huomataan, Piilomajan emäntä iski kysymyksillään paitsi periaatteiden myös allergioiden ytimeen. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin kovinkin vaivainen, nuhainen ja rupinen koko ajan, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kissojen ja joidenkin harvinaisten kemikaalien lisäksi olen nimittäin tätä nykyä allerginen vain joillekin siitepölyille, ja enimmäkseen allergiat eivät vaivaa minua ollenkaan. Mikä onkin hyvä, sillä siedän huonosti antihistamiineja. Ne väsyttävät, hidastavat, turvottavat ja tekevät ärtyisäksi. Arvatkaa, miten kivan yhdistelmän ne muodostavat PMS-oireiden kanssa!
Ja sitten asiaan!
Elma ja Ohari pistivät toistaiseksi tiukimman: Koska nähdään? Näyttäisi siltä, että piakkoin ja syyspimeillä viimeistään olisi salatapaamisen aika. Ensin pitäisi ratkaista kaupunkipoliittinen ongelma: meille vai teille? Vai jonnekin sille välille?
-t:n ja Katan kysymyksiin vastaan myöhemmin. Mahdollisimman pian. Lupaan!
Piilomajan emäntä halusi tietää,
- kahvi vai tee??
- kissa vai koira??
- musta vai valkoinen??
Periaatteiden ytimiin mennään* ... Nyt pitää olla tarkkana, ettei kukaan suutu. Kaikilta tee-, kissa- ja valkokaulusihmisiltä pyydän jo etukäteen anteeksi, ei minulla ole mitään teidän valintojanne vastaan! Hupsheijaa, paljastin jo vastaukseni, mutta lavennanpa vielä hiukan.
Kahvi on intohimoni, mutta arkipäiväisissä tilanteissa valitsen useammin teen. Juon teetä työpaikan kahvipöydässä, kokouksissa yms. tilaisuuksissa ja illalla kotona. Syynä on se, että monessa paikassa tarjotaan kamalan pahaa kahvia; mieluummin sitten vaikka juon laihaa ja mautonta teetä. Illalla kotona taas juon rooibusta tai muita yrttijuomia, joiksi tarpeen vaatiessa lasketaan myös viini ja olut. Hyvään kahviin olen surkeasti addiktoitunut, en pääse aamuisin minnekään, ennen kuin olen ryystänyt sitä pari - kolme mukillista. Niin ja ruoka ilman espressoa on kuin i ilman pistettä - ihan kelpo mutta jotain siitä puuttuu.
Kissoille olen valitettavasti allerginen, ja siksi emme oikein ymmärrä toisiamme. Pystyn olemaan samassa tilassa kissan kanssa, kunhan otan antihistamiinia enkä koske kissaan (ja tämä on jo suuri parannus muutaman vuoden takaisesta tilanteesta). Sen sijaan koirille en ole ollenkaan allerginen, voin rapsutella niitä vaikka päivät pääskytysten.
Viimeiseen kysymykseen vastaan: musta. Tämä ei ole mikään rotu- vaan pikemminkin t-paitakannanotto. Käytän paljon mustia vaatteita, valkoisia en ollenkaan. Selitykseksi riittänee, että en ole siisti ihminen, ja kaiken lisäksi olen allerginen kloriitille.
*) Kuten huomataan, Piilomajan emäntä iski kysymyksillään paitsi periaatteiden myös allergioiden ytimeen. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin kovinkin vaivainen, nuhainen ja rupinen koko ajan, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kissojen ja joidenkin harvinaisten kemikaalien lisäksi olen nimittäin tätä nykyä allerginen vain joillekin siitepölyille, ja enimmäkseen allergiat eivät vaivaa minua ollenkaan. Mikä onkin hyvä, sillä siedän huonosti antihistamiineja. Ne väsyttävät, hidastavat, turvottavat ja tekevät ärtyisäksi. Arvatkaa, miten kivan yhdistelmän ne muodostavat PMS-oireiden kanssa!
24.8.06
Kiitos, anteeksi
Kiitos kivoista kysymyksistä! Lisääkin saa esittää, ks. alla. Vastaan niihin asap. Tällä hetkellä äidin 60-vuotislahjan ja -juhlien suunnittelu pitää niin kiireisenä, etten taaskaan ehdi osallistua edes Runotorstaihin. Myöhemmin paremmalla ajalla!
23.8.06
Oisko jollain jotain kysyttävää?
Tällainen tiedätte-kyllä-mikä kiersi Blogistaniaa joskus maailman aamussa. Tuolloin en muistaakseni noteerannut sitä mitenkään, mutta koska olen iloisesti epätrendikäs, ajattelin ottaa sen käyttööni nyt. Jos tähän hommaan vaikka saataisiin vähän vauhtia.
Ohje kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin:
Esitä blogin pitäjälle kysymys tämän postauksen kommenttilootassa. Blogin pitäjä vastaa kysymyksiin mahdollisimman pian.
Kommenteista sun muusta interaktiivisuudesta huolimatta blogin pitäminen on suhteellisen epädemokraattista hommaa. Kirjoittaja päättää, mistä kirjoittaa, ja siihen ei ole kellään mitään sanomista. Tämä on väärin. Valtaa lukijoille! sanon minä.
Toisin sanoin: kysykää jotain, mitä tahansa, niin minä vastaan mitä tahansa! Tässäpä ainutlaatuinen vaikuttamisen mahdollisuus! Ei ehkä verrattavissa presidenttiehdokkuuteen mutta ainakin nyt äänioikeuteen kirkkovaltuuston vaaleissa. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä! Olisi meinaan hiukan noloa, jos kukaan ei kysyisi mitään.
Ohje kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin:
Esitä blogin pitäjälle kysymys tämän postauksen kommenttilootassa. Blogin pitäjä vastaa kysymyksiin mahdollisimman pian.
Kommenteista sun muusta interaktiivisuudesta huolimatta blogin pitäminen on suhteellisen epädemokraattista hommaa. Kirjoittaja päättää, mistä kirjoittaa, ja siihen ei ole kellään mitään sanomista. Tämä on väärin. Valtaa lukijoille! sanon minä.
Toisin sanoin: kysykää jotain, mitä tahansa, niin minä vastaan mitä tahansa! Tässäpä ainutlaatuinen vaikuttamisen mahdollisuus! Ei ehkä verrattavissa presidenttiehdokkuuteen mutta ainakin nyt äänioikeuteen kirkkovaltuuston vaaleissa. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä! Olisi meinaan hiukan noloa, jos kukaan ei kysyisi mitään.
21.8.06
Päätetyöskentelyä
Gallup: Missä olit viikonloppuna?
Kukkis: Mökillä.
G: Mitäs teit?
K: Lapioin kakkaa.
Mökkinaapurinamme on joutsenperhe. Kaunis lintu, elämisen oikeus jne. jne. Mutta jumatsukka että se tuottaa paljon kakkaa!
Edelliset ihmisasukkaat olivat poistuneet mökiltä tiistaina, ja me menimme sinne perjantaina. Sillä välin joutsenet olivat ottaneet vessakseen yhden mökkirannan kallioisista niemenkärjistä - tietenkin juuri sen, jonka kupeesta mennään uimaan, jonka päästä koetaan katiska ja jolla lapset juoksentelevat edestakaisin. Lauantaiaamupäivän kulutin noukkimalla kikkareita hellävaraisesti lasten lumilapioon ja kuljettamalla niitä muutaman metrin päähän kuivalla maalla kasvavaan kaislikkoon. Kaikki tämä varovaisuus siksi, etteivät kikkareet olisi hetken päästä kelluneet uimavedessämme.
Niemenkärjestä pidemmälle mitkään linnut eivät tule. Siitä pitävät huolen käärmeet. Nyt kaikki kauhistuitte, vai mitä? Ei huolta, käärmeet ovat kumisia, ne on ostettu Stockan leluosastolta ja ruuvattu kiinni kallioon juuri nimenomaisesti lintujen karkottamista varten. Toimii kuin häkä.
Täytynee hommata vielä yksi käärme uimakallion kärkeen. Kakan lapioiminen ei nimittäin ole ikinä kivaa.
Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa - onneksi silmät kutisevat sen verran, että allergiaa tämä vain taitaa olla. Ettei esimerkiksi lintuinfluenssaa.
Kukkis: Mökillä.
G: Mitäs teit?
K: Lapioin kakkaa.
Mökkinaapurinamme on joutsenperhe. Kaunis lintu, elämisen oikeus jne. jne. Mutta jumatsukka että se tuottaa paljon kakkaa!
Edelliset ihmisasukkaat olivat poistuneet mökiltä tiistaina, ja me menimme sinne perjantaina. Sillä välin joutsenet olivat ottaneet vessakseen yhden mökkirannan kallioisista niemenkärjistä - tietenkin juuri sen, jonka kupeesta mennään uimaan, jonka päästä koetaan katiska ja jolla lapset juoksentelevat edestakaisin. Lauantaiaamupäivän kulutin noukkimalla kikkareita hellävaraisesti lasten lumilapioon ja kuljettamalla niitä muutaman metrin päähän kuivalla maalla kasvavaan kaislikkoon. Kaikki tämä varovaisuus siksi, etteivät kikkareet olisi hetken päästä kelluneet uimavedessämme.
Niemenkärjestä pidemmälle mitkään linnut eivät tule. Siitä pitävät huolen käärmeet. Nyt kaikki kauhistuitte, vai mitä? Ei huolta, käärmeet ovat kumisia, ne on ostettu Stockan leluosastolta ja ruuvattu kiinni kallioon juuri nimenomaisesti lintujen karkottamista varten. Toimii kuin häkä.
Täytynee hommata vielä yksi käärme uimakallion kärkeen. Kakan lapioiminen ei nimittäin ole ikinä kivaa.
Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa - onneksi silmät kutisevat sen verran, että allergiaa tämä vain taitaa olla. Ettei esimerkiksi lintuinfluenssaa.
18.8.06
Vieraileva taiteilija
Äitikirahvi, lapsikirahvi ja palmu
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta
(Varastin idean ystävältäni Justroselta.)
Hyvää viikonloppua kaikille!
17.8.06
Lyhyt lomayhteenveto
Tällainen täytyy aina tehdä. Se ei ole mikään selitys, että lomasta on jo yli kolme viikkoa.
Elämää suurempia uutisia. Vakavat asiat on kerrottava, ennen kuin voi siirtyä kevyempiin. Tänä kesänä läheisille nimittäin sattui keskivertoa kovempia juttuja. Uutispuolella viimeisen lomaviikon saldo oli aika hurja: yksi syöpä ja yksi avoero. Masennus vaani jo nurkan takana, mutta onneksi kuulin samalla viikolla, että kolmeen tuttuun perheeseen on tulossa vauva. Sairastuneen ja eronneen tilanteet eivät siitä tietenkään miksikään muutu; heille yritän antaa niin paljon tukea kuin voin. Vauvauutiset kuitenkin osoittavat, että elämä jatkuu. Henk.koht. minusta on ihanaa päästä haistelemaan ja kanniskelemaan muiden vauvoja - oma vauvani kun on jo 115-senttinen, 20-kiloinen jössikkä.
Visiteerattuja paikkoja. Pitkästä aikaa reissasimme laajemmin kotimaassa ja kävimme ihan uusillakin paikkakunnilla. Suomi on hieno! Voin lämpimästi suositella muun muassa tutustumista Petäjäveden vanhaan kirkkoon, syömistä ja juomista Jyväskylän Old Brick's Innissä ja lomanviettoa Ruovedellä. Ekaa kertaa noin sataan vuoteen piipahdimme ohi ajaessamme myös festareilla - pakkohan se oli, kun siellä esiintyi Viisivuotiaan suosikki Teräsbetoni (en linkitä, koska sivuilla on jotain ihme härdelliä).
Ostettuja kenkiä. Tänä kesänä harvinaisen vähän - eikä kummissakaan ole korkoja! Ostin siis koko viisiviikkoisen loman aikana vain kahdet kengät, molemmat mallia tennari. Tämä vaatisi niin ison rastin, ettei seinä riitä mitenkään. Muuten en ole himoshoppaaja, mutta kenkiä en voi vastustaa, ja sitä paitsi tarvitsenkin aina uusia, koska kulutan vanhat puhki sellaista vauhtia. Omituiseen käytökseen saattaa olla syynä se, että ostin heti alkukesästä mainiot puukengät, jotka ovat sekä ihanan vihreät että tavattoman hyvät jalkaan. Niillä olen kopsutellut koko kesän.
Työasioiden muistelua. Ei yhtään. Toistan: ei yhtään. Och samma på svenska. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen minulla oli viiden viikon pituinen loma, ja se oli huomattavasti pitempi ja parempi kuin edelliskesien neljä viikkoa. Neljä viikkoa on selkeä ja konkreettinen ajanjakso, alle kuukausi - heti alkuun tietää, että se on ohi yhdessä hurahduksessa. Viisi viikkoa sen sijaan on määrättömän pitkä - ensimmäisenä lomapäivänä tuntuu, että loman loppua ei näy. Unohdin työn niin totaalisesti, että jos duunipaikka ei olisi ihan kodin naapurissa, olisin varmaan ensimmäisenä työpäivänä eksynyt.
Elämää suurempia uutisia. Vakavat asiat on kerrottava, ennen kuin voi siirtyä kevyempiin. Tänä kesänä läheisille nimittäin sattui keskivertoa kovempia juttuja. Uutispuolella viimeisen lomaviikon saldo oli aika hurja: yksi syöpä ja yksi avoero. Masennus vaani jo nurkan takana, mutta onneksi kuulin samalla viikolla, että kolmeen tuttuun perheeseen on tulossa vauva. Sairastuneen ja eronneen tilanteet eivät siitä tietenkään miksikään muutu; heille yritän antaa niin paljon tukea kuin voin. Vauvauutiset kuitenkin osoittavat, että elämä jatkuu. Henk.koht. minusta on ihanaa päästä haistelemaan ja kanniskelemaan muiden vauvoja - oma vauvani kun on jo 115-senttinen, 20-kiloinen jössikkä.
Visiteerattuja paikkoja. Pitkästä aikaa reissasimme laajemmin kotimaassa ja kävimme ihan uusillakin paikkakunnilla. Suomi on hieno! Voin lämpimästi suositella muun muassa tutustumista Petäjäveden vanhaan kirkkoon, syömistä ja juomista Jyväskylän Old Brick's Innissä ja lomanviettoa Ruovedellä. Ekaa kertaa noin sataan vuoteen piipahdimme ohi ajaessamme myös festareilla - pakkohan se oli, kun siellä esiintyi Viisivuotiaan suosikki Teräsbetoni (en linkitä, koska sivuilla on jotain ihme härdelliä).
Ostettuja kenkiä. Tänä kesänä harvinaisen vähän - eikä kummissakaan ole korkoja! Ostin siis koko viisiviikkoisen loman aikana vain kahdet kengät, molemmat mallia tennari. Tämä vaatisi niin ison rastin, ettei seinä riitä mitenkään. Muuten en ole himoshoppaaja, mutta kenkiä en voi vastustaa, ja sitä paitsi tarvitsenkin aina uusia, koska kulutan vanhat puhki sellaista vauhtia. Omituiseen käytökseen saattaa olla syynä se, että ostin heti alkukesästä mainiot puukengät, jotka ovat sekä ihanan vihreät että tavattoman hyvät jalkaan. Niillä olen kopsutellut koko kesän.
Työasioiden muistelua. Ei yhtään. Toistan: ei yhtään. Och samma på svenska. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen minulla oli viiden viikon pituinen loma, ja se oli huomattavasti pitempi ja parempi kuin edelliskesien neljä viikkoa. Neljä viikkoa on selkeä ja konkreettinen ajanjakso, alle kuukausi - heti alkuun tietää, että se on ohi yhdessä hurahduksessa. Viisi viikkoa sen sijaan on määrättömän pitkä - ensimmäisenä lomapäivänä tuntuu, että loman loppua ei näy. Unohdin työn niin totaalisesti, että jos duunipaikka ei olisi ihan kodin naapurissa, olisin varmaan ensimmäisenä työpäivänä eksynyt.
16.8.06
Tyhjä taulu
Uusi, kiiltävä blogi! Mitä siihen kirjoittaisin?
En ole koskaan kärsinyt tyhjän sivun kammosta - ehkä minusta siksi ei tullutkaan kirjailijaa vaan ihan tavallinen toimitussihteeri. Minulla ei ole mitään vaikeuksia töhriä uuden muistikirjan ensimmäistä sivua, kunhan olen ensin hetken nuuhkinut ja plarannut sitä.
Jonkinlaista linjanvetoa tämä kuitenkin tuntuisi vaativan. Tältä kynnykseltä voi lähteä moneen suuntaan. Ulos vai sisään? Jos ulos, kotipihalle vai kauemmas? Jos sisään, keittiöön vai makuuhuoneeseen?* Kerronko, kuinka monta leivänmurua on ruokapöydän alla ja millaisia paperilentsikoita Viisivuotias tällä hetkellä taittelee? Vai pohdinko laajemmin elämän ja maailmankaikkeuden tilaa?
Tuntuu siltä, että eniten palautetta saa kirjoituksista, joiden aiheet ovat suorastaan piinallisen henkilökohtaisia. Sellaisia en kuitenkaan aikonut kirjoittaa (tämä on periaate, saa nähdä, kuinka kauan se pitää). Tässäpä pähkinä purtavaksi, sillä kommentteja toivoisin kovasti.
Vanhalla Kukkamaalla jossain vaiheessa tärkeintä oli kirjoittaminen, ja jos silloin tällöin sain kommentin, se oli ylimääräinen bonus. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja nupin kunnolle välttämätöntä, mutta sitä saan harrastaa muuallakin. Vähitellen minulle on alkanut kirkastua seuraava totuus: blogikirjoittaminen on kommentoinnin sivutuote. Pöytäkirjaan merkittäköön, että kommentit ovat toivottuja ja tervetulleita! Lupaan pitää niistä hyvää huolta, kuunnella ja paijata.
Hahaa! Tilanteessa on yksi aivan loistava puoli. Jos en keksi mitään, ainahan voin julkaista uudelleen kaksi vuotta vanhoja tekstejäni. Ei niitä kukaan enää muista.
*) Siltä varalta, että jonkun korvat nyt alkavat kuumottaa, totean, että meillä makuuhuoneessa nukutaan - mutta jos haluatte kuvitella jotain muuta tylsän päivänne piristykseksi, niin kaikin mokomin.
P.S. Nörttiosastolta tiedotetaan, että sivupohjaongelmat ovat työn alla. Saattaa olla, että vaihdan kokonaan uuden sivupohjan, jos en saa tätä toimimaan. Kunhan kerkeän.
En ole koskaan kärsinyt tyhjän sivun kammosta - ehkä minusta siksi ei tullutkaan kirjailijaa vaan ihan tavallinen toimitussihteeri. Minulla ei ole mitään vaikeuksia töhriä uuden muistikirjan ensimmäistä sivua, kunhan olen ensin hetken nuuhkinut ja plarannut sitä.
Jonkinlaista linjanvetoa tämä kuitenkin tuntuisi vaativan. Tältä kynnykseltä voi lähteä moneen suuntaan. Ulos vai sisään? Jos ulos, kotipihalle vai kauemmas? Jos sisään, keittiöön vai makuuhuoneeseen?* Kerronko, kuinka monta leivänmurua on ruokapöydän alla ja millaisia paperilentsikoita Viisivuotias tällä hetkellä taittelee? Vai pohdinko laajemmin elämän ja maailmankaikkeuden tilaa?
Tuntuu siltä, että eniten palautetta saa kirjoituksista, joiden aiheet ovat suorastaan piinallisen henkilökohtaisia. Sellaisia en kuitenkaan aikonut kirjoittaa (tämä on periaate, saa nähdä, kuinka kauan se pitää). Tässäpä pähkinä purtavaksi, sillä kommentteja toivoisin kovasti.
Vanhalla Kukkamaalla jossain vaiheessa tärkeintä oli kirjoittaminen, ja jos silloin tällöin sain kommentin, se oli ylimääräinen bonus. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja nupin kunnolle välttämätöntä, mutta sitä saan harrastaa muuallakin. Vähitellen minulle on alkanut kirkastua seuraava totuus: blogikirjoittaminen on kommentoinnin sivutuote. Pöytäkirjaan merkittäköön, että kommentit ovat toivottuja ja tervetulleita! Lupaan pitää niistä hyvää huolta, kuunnella ja paijata.
Hahaa! Tilanteessa on yksi aivan loistava puoli. Jos en keksi mitään, ainahan voin julkaista uudelleen kaksi vuotta vanhoja tekstejäni. Ei niitä kukaan enää muista.
*) Siltä varalta, että jonkun korvat nyt alkavat kuumottaa, totean, että meillä makuuhuoneessa nukutaan - mutta jos haluatte kuvitella jotain muuta tylsän päivänne piristykseksi, niin kaikin mokomin.
P.S. Nörttiosastolta tiedotetaan, että sivupohjaongelmat ovat työn alla. Saattaa olla, että vaihdan kokonaan uuden sivupohjan, jos en saa tätä toimimaan. Kunhan kerkeän.
15.8.06
Nörttikysymys
Osaisiko kukaan kertoa, mistä johtuu, että oikea sivupalkki on pudonnut tuonne leipiksen alle? Miten sen saisi takaisin oikealle paikalleen? Vai onko kyseessä vain Firefoxin ja Safarin ongelma?
Pyydän anteeksi tätä alkukankeutta. Palaan mahdollisimman pian normaaliin sanailuun.
Pyydän anteeksi tätä alkukankeutta. Palaan mahdollisimman pian normaaliin sanailuun.
14.8.06
Mitä jäi jäljelle, kun pöly laskeutui?
Jo jonkin aikaa olen halunnut muuttaa Kukkamaan ulkoasua. Nyt se on vihdoin tehty. Bloggerin valmiit sivupohjat eivät minua niin hirmuisesti miellytä, mutta yritän tottua tähän. Kun Kukkamaan 2-vuotispäivä lähestyi, kaipasin suurempaakin muutosta. Toivottavasti tomusta nousee uusi ja uljaampi Kukkamaa.
Lyhennetty 16.8.2006.
Lyhennetty 16.8.2006.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)