24.10.12

Pinaattipasta mainittu

Kerroin tuossa että olin syönyt hyvää pinaattipastaa. Näin se tehdään:

Laita pastan keitinvesi kiehumaan.

Lorauta pannulle öljyä, itse suosin rypsiä. Kuumenna öljyä ja heitä sekaan runsaasti kuivattuja Provencen yrttejä, ripaus chiliä ja makusi mukaan pippuria. Itse pidän pippurisekoituksesta, jossa on ainakin mustaa, valkoista ja roseeta. Huuhtele iso kasa tuoreita pinaatinlehtiä ja anna mennä pannuun öljyn ja mausteiden sekaan. Sekoittele pinaattia miedolla lämmöllä kunnes lehdet ovat vähän painuneet kasaan. Heitä joukkoon murskattua valkosipulia ja pieneksi pilkottua salottisipulia ja kuullottele niitä. Jos haluat, voit lorauttaa sekaan tilkan viiniä.

Viimeistään tässä vaiheessa keitä pasta. Toivottavasti se on jotain yhtä maukasta ja terveellistä kuin meidän lähikaupan luomu-kokojyvä-farfallet.

Jos näyttää, että pinaattimössöä on liian vähän, voit jatkaa sitä kermalla sillä aikaa kun odottelet, että pasta valmistuu. Ihan lopuksi heitä pinaatin joukkoon runsain määrin suolattuja cashew-pähkinöitä. Raasta lautaselle pastan ja soosin päälle parmesania, itkevää emmentalia tai vaikka ah, niin trendikästä pecorinoa. Hyvää on.

23.10.12

Vettä on virrannut Mynäjoessa

Välitilinpäätös, kert Ohari, Tiina ja Zepakin sen tekivät. Jospa bloggaamiseni lähtisi tästä uuteen nousuun. Olenhan jo ilmoittautunut blogitapaamiseenkin!

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Poikani täytti vuoden, ja palasin äitiyslomalta töihin.
2. Kipuilin, koska tiesin, että joutuisimme muuttamaan pois Kalliosta.
3. Kuvittelin, että minun ja silloisen mieheni välit palautuisivat yhtä auvoisiksi kuin ne olivat olleet.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Poikani oli vahva, villi ja tunteikas eskarilainen.
2. Olin kotiutunut uuteen kaupunginosaan.
3. Vuosien väännön jälkeen erosin. Tai mieheni erosi minusta. Tai erosimme kumpikin. Mies muutti lähelle, ja minä ja Viltsu jäimme vanhaan kotiimme asumaan.  

Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Minulla oli uusioperhe ja odotin vauvaa. Hups! Niin ne vuuet männöö kun ovat männäkseen.
2. Aloin vähitellen sopeutua siihen, että poikani asui luonani vain puolet ajasta.
3. Osasin nauttia siitä, että pääsin pari-kolme kertaa viikossa joogaan tai vesijumppaan.  

Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Lilliputti-vauva täytti vuoden ja meni päiväkotiin.
2. Piitu alkoi asua sataprosenttisesti meillä. Aloin myöntyä siihen ajatukseen, että olen äiti kolmelle lapselle. Ei niin että minulla olisi ollut mitään Piitun äitinä olemista vastaan, en vain halunnut tallata kenenkään varpaille.
3. Olisin tahtonut olla äiti neljännellekin lapselle, mutta en saanut.  

Tähän asti tänä vuonna:
1. Alkuvuodesta sinnittelimme liian pienessä asunnossa, koska mulla oli epärealistisia kriteereitä uudelle kodille. Sen piti mm. olla iso ja halpa ja sijaita tietyssä korttelissa n. sadan metrin päässä ratikkapysäkistä. Itsestään täyttyvä jääkaappi ois ollut plussaa.
2. Keväällä muutimme isompaan kämppään kilometrin päähän vanhasta. Se on kohtuuhintainen, eikä ratikallekaan ole liian pitkä matka. Viihdymme, vaikka jääkaappi pitää täyttää itse.
3. Olen tehnyt vaikka mitä muutakin, mutta ne eivät kaikki mahdu tähän.  

Eilen:
1. Kävin työterveyslääkärillä, joka tarjosi sairauslomaa kipeän koipeni takia. En ottanut vastaan.
2. Söin hyvää pinaattipastaa.
3. Vastaanotin mieluisan vieraan.  

Tänään:
1. Klenkkaan kotiin.
2. Laitan lohilaatikon uuniin.
3. Järjestelen harrastusrumbaa.  

Huomenna:
1. Laitan luultavasti chili con carnea.
2. Ai eikö tää ollutkaan ruokakysely?
3. Herra tietää.  

Ensi vuonna:
1. Täytän 43. Olen siis mieleltäni ja käytökseltäni tyyni ja aikuismainen.
2. Pystymme toivottavasti viettämään koko perheen yhteistä kesälomaa ja tekemään vaikka jonkun pikku matkan jonnekin.
3. Pidän lapsille kunnolliset synttärijuhlat ja kutsun muutenkin useammin ihmisiä meille. Jos sanoo vain yleisesti "tule joskus käymään", niin ei ne perhanat tule!

5.10.12

Siltä jää kaikki kesken

... niin kuin nyt tuo kirjahaastekin. Pahus. Ja mä olin sentään ihan varma, että sen saisin valmiiksi. Edes sen. Mutta ehei. Sinne painui, unholaan kaulaliinantekeleen, tyhjien hillopurkkien, liimaamattomien valokuvien, romanttisten matkasuunnitelmien ja muiden keskeneräisten haaveiden kanssa. Pitäisikö ottaa Pastanajauhajien kommenttilaatikon haaste vastaan ja ryhtyä ruokabloggaajaksi? Facebookissakin jos en jaa opettavaisia linkkejä, kommentoin kahta asiaa: lasten tekemisiä ja syötyjä ruokia. Siinä mun elämäni sisältö. Itselleni erinomaisen tärkeää, kaikille muille suloisen yhdentekevää. Tarkemmin ajateltuna ei ole mikään ihme, että blogi kumisee tyhjyyttään.