Melkein vuoden kestänyt blogitauko ehkä vaatisi pientä kuulumisten päivittämistä, vaikka monet teistä lukijoista tuntevatkin minut myös muuta kautta. Yks kaks perheeni on taas kasvanut yhdellä ja olen äitiyslomalainen – se tietysti antaa jonkinlaista osviittaa siitä, mitä olen tällä välillä puuhaillut, mutta silti. Miten tähän on tultu?
Lyhyesti voisi sanoa, että vihdoin otin elämäni omiin käsiini. Ihan hyvä saavutus nelikymppiseltä. Kun kerran satuin löytämään miehen, joka halusi lisää lapsia ja vieläpä minun kanssani, en analysoinut asiaa puhki vaan ryhdyin toimeen. Kyseinen ukko on tuo tämänhetkinen Elämäni Mies EM, joka pitää majaa meillä kohta kolmatta vuotta. Perheeseen kuuluu myös hänen vanhempi tyttärensä Piitu, nelivuotias käpy.
Nick Hornbyn Poika-kirjan päähenkilöllä on filosofia, joka kuuluu jotensakin näin: kaksi ihmistä ei riitä, vaan tarvitaan enemmän, kokonainen lauma. Olen ihan samaa mieltä. Parisuhde on aina ja joka tapauksessa epätäydellinen. Siinä on liikaa liikkuvia osia, joihin kaikkiin ei itse voi vaikuttaa, kun sillä toisellakin, samperi soikoon, on oma tahto ja omia käsityksiään. Omassa laumassani suurin ilo ja luotettavin tuki ovat vanhemmat ja sisarukset lapsineen. Samaa perinnettä haluan itsekin jatkaa seuraaviin polviin.
Reilu vuosi sitten päätin, että minun on turha tuhlata rajallista aikaani pähkäilemällä, onko tämä se mies, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. Eikö ole aika arvokasta, jos me nyt just satutaan haluamaan samoja asioita? Kiikkustuolissa on kivempi katua sitä, mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä on jättänyt tekemättä.
Tämän päätöksen hedelmä tuhisee nyt tyytyväisenä sitterissä olohuoneen lattialla.
